Tiedote

Viipurin linnaan avattiin suomalaisten kokoama Suomen autonomian ajan Viipurista kertova näyttely

Suomalaisen Viipuri-keskuksen piirissä toimivat syntyperäiset viipurilaiset ja heidän jälkeläisensä ovat halunneet kertoa jälkipolville ja nimenomaan kaupungin nykyisille asukkaille entisen kotikaupunkinsa värikkäistä vaiheista. Heidän muodostamansa työryhmän valmistelema ja yhteistyössä Viipurin linnamuseon kanssa toteuttama näyttely ”Autonomian aika Viipurissa” avattiin 23.4.2009 Viipurin linnassa.

Viipurin sekä muiden Venäjän 1700-luvulla Ruotsilta valloittamien Suomen alueiden eli Viipurin kuvernementin yhdistäminen muuhun Suomeen vuonna 1812 teki mahdolliseksi näiden alueiden pääsemisen mukaan nopeaan kehitykseen autonomian aikana. Näyttelyssä esitellään monikielisen kaupungin asukkaiden elämää ja toimintaa. Se oli niin menestyksellistä, että Viipurista kasvoi vähitellen kansainvälisin ja toiseksi suurin kaupunki Suomessa.

Näyttelyn tarkoituksena on osoittaa, kuinka nopeasti kaupunki kehittyi autonomian aikana 1812–1917. Vuoden 1861 asemakaavan hyväksymisen myötä aloitettiin linnoitusvallien purkaminen sekä uusien katujen rakentaminen. Kaupungin kaavoitettu pinta-ala kuusinkertaistui. Kaupunkiin perustettiin teollisuuslaitoksia, kauppahuoneita ja pankkeja. Kun avattiin Saimaan kanava, Viipurin vienti- ja tuontikauppa moninkertaistui. Vuonna 1839 perustettu Viipurin hovioikeus puolusti Suomen laillisia oikeuksia, ja sillä oli suuri merkitys Viipurin yhteiskunnalliseen ja sivistykselliseen kehitykseen. Viipuriin perustettiin useita ruotsalaisia, suomalaisia ja venäläisiä kouluja ja kulttuurielämä kukoisti. Kaupungin hallinnon ja kulttuurin kieli vaihtui ensin saksasta ruotsiksi ja lopulta suomeksi. Suomen autonominen suuriruhtinaskunta merkitsi ensimmäistä askelta kohti itsenäisyyttä. Viipuri oli tärkeä vaihe tässä kehityksessä.

Näyttely käsittää kaksi näyttelysalia ja tornitilan. Toista salia hallitsee Mikael Erassin suurikokoinen maalaus vuoden 1850-luvun Viipurista sekä kaakeleista koottu uunijäljitelmä. Toisessa salissa on esillä neljä pienoishuonetta, joiden sisutus pohjautuu tunnettujen viipurilaisten huoneistojen interiööriin ja noudattaa 1800-luvun sisustustyylejä: empireä, biedermeieriä, uusrokokoota ja jugendia. Pyöreä tornitila on sisustettu kyseiselle aikakaudelle tyypilliseksi luku- ja kirjoitushuoneeksi.

Autonomian aikaa Viipurissa havainnollistaa satakunta valokuvaa, karttaa ja piirrosta aiheisiin liittyvine venäjän-, suomen-, ruotsin- ja englanninkielisine teksteineen. Lukuisissa vitriineissä on asiakirjoja, rahoja, postimerkkejä, kirjoja, lehtiä ja muita esineitä autonomian ajalta.

Näyttely on Viipuri-keskuksen ja Viipurin linnanmuseon sekä Leningradin alueen museoviraston välisen yhteistyön tulos.

Näyttelyä ovat tukeneet mm.: Handelsgillet i Wiborg, Nordea, Olga Richardtin säätiö, Per och Helen Dreijers Stiftelse, Sampo, Sotavahinkosäätiö, Sparbanksstiftelsen i Helsingfors, Suomalais-ruotsalainen kulttuurirahasto, Svenska Kulturfonden, Tikkurila Oy, Tyrgilsmuseo, Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura sekä myös yksityishenkilöitä.

Näyttelytyöryhmä: Hans Andersin, Pertti Joenpolvi, Aarni Krohn, Göran Lagerman, Juha Lankinen, Alla Matvijenko, Galina Pronin, Anna Rauhala, Carl Fredrik Sandelin, Emer Silius, Kauko Sipponen ja arkkitehti Per-Mauritz Ålander.

Lisätietoja näyttelystä saa Viipuri-keskuksesta sähköpostitse helsinki@viipurikeskus.fi tai näyttelytyöryhmän jäseniltä.

Viipuri oli jo 100 vuoden ajan tottunut olemaan Venäjän keisarin alamainen. Se oli ollut Baltian maiden kanssa saksankielisessä ja venäjänkielisessä hallinnassa. Sen väestön katseet olivat kääntyneet Pietariin ja Baltiaan päin, saksankieli oli osittain syrjäyttänyt ruotsin varsinkin nuoremman väestön keskuudessa. Kaikki koulut ja muut instituutiot olivat saksankielisiä. Pääasiassa saksankieliset virkamiehet olivat viime aikoina tulleet Pietarista ja Baltiasta eivätkä osanneet vanhan Viipurin kieliä, ruotsia ja suomea. Kauppahuoneet, nekin pääasiassa saksalaisten sukujen hallinnassa, olivat kyllä pitäneet yhteyttä Länsi-Eurooppaankin.

Näissä olosuhteissa on ymmärrettävää, että liittyminen hallinnoltaan ruotsikieliseen Suomen ruhtinaskuntaan ei sujunut ilman vaikeuksia ja passiivista vastarintaa. Kesti kymmeniä vuosia ennen kuin integrointi muuhun Suomeen oli kaikin puolin toteutunut.

Hallitsevat kielet vaihtuvat Saksa – Ruotsi – Suomi

Saksankieli ja saksankieliset olivat kauan hallinneet Viipurin elinkeinoelämää ja hallintoa. Autonomian ajan alussa pelättiin, että saksankieli kokonaan häviäisi kaupungista. Tästä syystä suhtauduttiin vihamielisesti kaikkiin uudistuksiin. Saksankieli oli vielä 1830-luvulla hallitseva kieli. Uusia saksankielisiä perheitä muutti koko ajan Viipuriin. Kun kymnaasin kieli muuttui v. 1841 saksasta ruotsiksi saksalaiset joutuivat avaamaan oman koulunsa, Behmin koulun. 1812 oli saksalaisten lukumäärä 362 ja 1870 peräti 595. Nämä olivat suurimmalta osaltaan kauppiaita. Saksalaiset ruotsalaistuivat käytännössä kuitenkin ajan myötä, vaikka pysyivät tilastoissa saksankielisinä ja saksalaisen seurakunnan jäseninä. Vielä 1832 oli kaupungin ainoa lehti saksankielinen.

Kaupungin hallinnon ja kulttuurielämän ruotsalaistuminen alkoi toden teolla kymnaasin kielen muuttamisella v. 1841 ja hovioikeuden perustamisella v. 1839. Hallintoelimet olivat jo heti 1812 jälkeen ruotsalaistettu, usein käyttäen muualta Suomesta (ja Ruotsista) muuttaneita henkilöitä, koska alunperin ruotsinkieliset viipurilaiset olivat lähes unohtaneet tämän kielen. 1812 oli ruotsinkielisten lukumäärä 412, mutta 1870 jo 2 243. Ruotsinkieli pysyi hallinnollisena kielenä autonomian ajan loppuun saakka. Suomenkieli nousi kyllä sen rinnalle loppua kohti.

Suomenkieliset olivat läpi aikojen muodostaneet Viipurin suurimman väestöryhmän. Ne olivat käsityöläisiä, kirjanpitäjiä, tehtaantyöntekijöitä, sotilaita ja kotiapulaisia. Suomenkielisten joukossa oli aina myös ollut merkittäviä henkilöitä; osa niistä oli päästäkseen eteenpäin urallaan ruotsalaistunut tai saksalaistunut. Suomenkieli oli erikielisten viipurilaisten yhteinen kieli, jota kaikki osasivat jossain määrin. Silti ei autonomian kauden alkaessa ollut montakaan suomenkielistä missään huomattavassa yhteiskunnallisessa asemassa. Saksankielen ja ruotsikielen ylivaltavaiheiden välisenä kautena tulivat eräät suomenkieliset näkyviin. Silloin perustettiin suomenkielinen lehti ”Sanansaattaja Viipurista” ja ”Kanava” ennen ensimmäistä ruotsinkielistä lehteä, silloin perustettiin Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja suomalainen kansakoulu. Vuonna 1865 astui kieliasetus voimaan, jonka mukaan suomenkieli tulisi vähitellen ruotsinkielen kanssa samanarvoiseksi virkakieleksi. Uusilta virkamiehiltä tulisi vaatia suomenkielen kirjallista ja suullista taitoa. Viipurissa mukauduttiin näihin muutoksiin melko joustavasti ilman tavanomaista repivää kieliriitaa. Viipurin valtuuston pöytäkirjakieli muutettiin suomeksi 1907.

Viipurin suomenkielisten lukumäärä oli autonomian kauden alussa 1273 henkeä. Vuonna 1875 lukumäärä oli jo 7000 ja v. 1900 nousi suomenkielisten lukumäärä 13000 (ulkoiset esikaupungit mukaan lukien 25000). Tätä taustaa vastaan on vaikea ymmärtää miksi kaupungin hallinto suurimmalta osaltaan edelleen oli ruotsinkielisten käsissä. Tämä johtui osittain koulutettujen suomenkielisten puutteesta, osittain vaalijärjestelmästä joka suosi varakkaampia henkilöitä.
Suomenkielisten joukossa syntyi tästä syystä puolueita. Ongelma ratkesi vasta vuonna 1917 jolloin valintatapa muuttui demokraattiseksi. Käytännön kannalta yhtä tärkeä, ellei tärkeämpi asia kuin vaalijärjestys oli suomalaisten koulujen perustaminen, joka tapahtui 1870-luvulta alkaen.

Saimaan kanava ja rautatie avataan

Saimaan ja Suomenlahden yhdistämistä kanavalla oli haaveiltu jo useasti aikaisemmin ja jopa aloitettu Nils Turesson Bjelken, Kaarle IX ja Pietari Brahen toimesta. Kun Viipurin lääni yhdistettiin autonomiseen Suomeen heräsi ajatus uudelleen. Vuonna 1832 Viipurin porvaristo lausui mielipiteenään, että kanava olisi rakennettava Suomen valtion toimesta. Näin kävi ja rakennustyö alkoi 1843. Kanava avattiin Juustilassa ja Viipurissa pidettävässä juhlatilaisuudessa 7.9.1856. Viipurin kaupunki oli juhlavalaistu. Lamppukuvioissa olivat mukana niin Väinämöinen kuin Venäjän keisarit Nikolai I ja Aleksanteri I, antiikin jumalat Merkurius ja Neptunus sekä Karjalan ja Savon vaakunat. Loistokas tilaisuus päättyi katastrofiin: Viipurin linnan päätorni syttyi tuleen ja sai valollaan juhlavalaistuksen kalpenemaan. Linna peruskorjattiin venäläisten toimesta vasta 1891–1894. Tämän jälkeen ei linnalle tehty suurempia muutoksia. Se palveli venäläistä sotalaitosta autonomian ajan loppuun saakka.

Yhtä käänteentekevän tärkeä kuin Saimaan kanava oli rautatie, jonka suunnittelu aloitettiin samana vuonna kuin Saimaan kanava vihittiin. Ensin avattiin Pietarin ja Viipurin välinen rautatie 1870 ja sitten Viipuri–Helsinki vähän myöhemmin. Sanottiin että yhteys Pietariin oli tärkeä kaupan kannalta kun taas yhteys Helsinkiin oli tärkeä henkisessä mielessä. Puolet kaupungin Pietariin päin tapahtuneesta viennistä ja kaksi kolmannesta sen tuonnista tapahtui nyt rautateitse. Viipuri sai heti rautatien avaamisen yhteydessä 1870 ajan tyylin mukaisen puisen rautatieasemarakennuksen. Uusi komea asemarakennus rakennettiin Eliel Saarisen ja Herman Geselliuksen suunnittelemana Aleksanterinkadun (Karjalankadun) päähän 1913. (Se räjäytettiin venäläisten toimesta 1941.)

Saimaan kanavan ja rautatien avaamisen jälkeen vuonna 1875 oli Viipurin vienti kasvanut kaksin–viisinkertaiseksi verrattuna 1856 edeltävään aikaan.

Vallit puretaan ja kivikaupungin rakentaminen alkaa

Kauden alussa varsinainen kaupunki muodostui kolmesta osasta: ”Linnoituksesta” mukaan lukien Kron St. Anne sekä Pietarin ja Viipurin esikaupungeista. Kaupungin kaava pysyi suurin piirtein muuttumattomana vuoteen 1861 saakka. Linnoitusta pidettiin todellisena linnoituksena ja kaikkiin muutoksiin oli saatava keisarillisen insinööridepartementin hyväksyminen. Linnoitussääntöjen mukaan ei esimerkiksi saanut rakentaa kivitaloja kaupunginmuurien ulkopuolelle ennen 1861. Ulkomaailmaan päästiin vain kahdeksan valliportin läpi, mikä oli jo kauan kiusannut ja kahlinnut kaupungin elämää ja kasvua. 1859 alkaen antoi keisarillinen hallinto kaupungille luvan laajeta vallien ulkopuolelle ja piti itselleen oikeuden määrätä vain Linnansaaren, Kron St. Annen ja Pantsarlahden bastionin käytöstä. Vuonna 1861 vahvistettiin uusi kaupunginkaava, jossa valleja ei enää ollut ja asutus sai täyttää ennen tyhjät alueet esikaupungit mukaan lukien. Tällöin rakennettiin kauppatori ja siitä lähtevä Torkkelin Puisto ja Torkkelinkatu, joka ulottui Punaisen lähteen torin ohi. Lisäksi rakennettiin mm. Katariinankatu (Linnankatu), joka ulottui Kolikkomäelle ja Aleksanterinkatu (Karjalankatu), joka Salakkalahden rannalta ulottui meren rannalle sakka.

Vallit purettiin 1861 ja 1870 välisenä aikana: Vain muutama vanhan vallin torni kuten Pyöreä Torni ja Raatitorni jäivät pystyyn. Vallien kaatumista seurasi intensiivinen rakennuskausi, jonka aikana Viipuri sai uuden hallinnollisen keskustan komeine rakennuksineen. 1800-luvun lopussa rakennettiin uusi goottilainen tuomiokirkko (joka nyt on purettu) ja sen läheisyyteen kansakoulurakennukset, posti, lääninhallitus ja maaherran residenssirakennus sekä joukko komeita koulurakennuksia mm. suomalainen klassinen lyseo, suomalainen reaalilyseo, ruotsalainen tyttökoulu, venäläinen reaalikoulu ja venäläinen tyttökoulu. Komeat yksityiset kivitalot (puutaloja ei saanut rakentaa) täyttivät virallisten talojen väliset aukot.

Myös entisten vallien sisälle rakennettiin. Venäläisenä aikana rakennettu kahden kirkon ja paraatikentän alueelle rakennettiin virallisia rakennuksia kuten hovioikeuden presidentin palatsi, uusi raatihuone ja seurahuone. Lisää julkisia rakennuksia tuli autonomian ajan loppuvuosina: Suomen pankin punainen tiilirakennus kauppatorin varrella 1910, arkkitehtina akateemikko Gustaf Nyström, Jac. Ahrenbergin 1914 piirtämä postitalo Linnankadun varrella, joka edelleen toimii postitalona ja joukko koulurakennuksia. Myös Palokunnan talo ja Kauppahalli ovat autonomian loppuvuosilta samoin kuin viisi pankkirakennusta.

Vanha raatihuoneen tori, jolle 1900-luvun alussa pystytettiin Torkkeli Knuutinpojan patsas sai 1800-luvun loppuvuosina uuden ilmeen, uusi monikerroksinen kivitalo (Eugen Wolffin talo) ja lyypekkiläisen renessanssityylin mukaiset kaupunkimuseon talo ja sen vieressä oleva talo, nk. Weckroothin talo. Linnankadun, Karjaporttikadun, Mustainveljesten kadun ja monet muut monikerrostalot rakennettiin myös samana aikakautena. Satama- alueet ja ranta-alueet saivat aivan uuden ilmeen 1800-luvun loppupuolella. Uusi pakkahuone kruunasi satama-alueen. Koko linnoitus oli ulkonäöltään, varsinkin mereltä katsottuna, ratkaisevasti muuttunut autonomian ajan viimeisinä vuosikymmeninä.

1800-luvun loppuvuosien rakentamisinnon seurauksena rakennusten määrä moninkertaistui. Kaupunki sai myös viemäriverkon ja vesijohtoverkon tänä aikana. Autonomian ajan loppuvuosina ryhdyttiin rakentamaan 4–5 kerroksisia kivitaloja jotka ratkaisevasti muuttivat kaupungin ilmettä, monen mielestä ei aina parempaan suuntaan.

Viipuri saa esikaupunkeja

Kron St. Anne oli autonomian ajan alussa huonomaineinen sotilashallintoon kuuluva kaupunginosa kunnes se l840- ja 1850-luvuilla luovutettiin Viipurin siviilihallinnolle. Tällöin vanhat talot purettiin, uusia toreja ja taloja rakennettiin, mm. Siikaniemen tori ja sen varrelle Mendtin palatsi. Osa väestöstä siirrettiin muihin kaupunginosiin tai niille perustettiin uusia asuinalueita (esim. Pavloffsky Monreposin alueella). Pietarin esikaupunki alkoi nykyisen Punaisen lähteen torin paikkeilla. Tämän ja kaupungin muurien välinen alue oli autiota, asumatonta ruohokenttää, kaalimaata ja osittain suomaata. Pietarin esikaupungissa asui käsityöläisiä, kauppiaita, sotilaita mutta myös säätyläisiä. Alueella oli myös teollisuutta, sairaaloita ja vankila. Alue muuttui nykyisen näköiseksi 1800-luvun loppupuolella

Viipurin esikaupunki alkoi Kron St. Annen länsipuolella. Esikaupunkiin kuului Neitsytniemen kaupunginosa, jossa asui virkamiehiä, lääkäreitä, kauppiaita ja muita säätyläisiä. Vähitellen kasvoi muillekin alueille esikaupunkeja: Saunalahti, Pikiruukki, Likolampi ja Hiekka Linnasaarella.

Viipurista tulee koulukaupunki

Viipurissa on ollut kouluja keskiajalta saakka. Luostarikoulujen jälkeen oli kaupungissa katedraalikoulu tai triviaalikoulu. Kymnaasi perustettiin 1641, joka siirrettiin Porvooseen 1725. Pääkielet olivat olleet ruotsi ja latina. Näitä kouluja suositumpi oli yksityinen saksalainen yhteiskoulu, Suomen ensimmäinen, joka perustettiin 1600-luvun alussa. Venäjän vallan alaisena saksalainen koulu jatkoi ja 1745 perustettiin ruotsalaissaksalainen katedraalikoulu. Myöhemmin tämä koulu muuttui venäläissaksalaiseksi normaalikouluksi. Tässä koulussa oli tyttöluokka, josta Katariina suuren vaikutuksesta 1788 tuli Suomen ensimmäinen tyttökoulut. Ne jatkoivat nimellä ”Töchterschule” ja ”Mädchenschule” myös autonomian aikana, muuttuivat ruotsinkielisiksi 1857 ja sulautuivat yhteen nimellä ”Fruntimmersskolan” (naisväenkoulu) vuonna 1874.

Korkeampi opiskelu, joka aikaisemmin oli tapahtunut Turun akatemiassa, Uppsalan yliopistossa tai Saksan yliopistoissa oli kielletty ukaasilla 1797. Tämän jälkeen Viipurin nuoret harjoittivat korkeampia opintojaan Pietarissa lääketieteellisessä akatemiassa ja 1802 alkaen Tartun vastaperustetussa saksankielisessä yliopistossa. Autonomian aikana voitiin taas opiskella Turun akatemiassa.

1805 perustettiin saksalainen kymnaasi ja saksalainen piirikoulu Viipuriin. Tämän lisäksi oli Viipurissa kaksi alkeiskoulua. Opetus oli muuta Suomea korkeammalla tasolla. Näin oli Viipuri muuttumassa koulukaupungiksi. Kehitys jatkui autonomian aikana, jolloin saksalainen kymnaasi sai jatkaa sellaisenaan vuoteen 1841 saakka, jolloin se muutettiin ruotsinkieliseksi. Saksalainen piirikoulu lakkautettiin samalla. Saksalaisesta opetuskielestä riippumatta suurin osa kymnaasin opettajista oli suomenruotsalaisia, josta johtuen kielimuutos oli vaivaton Osa kymnaasin opetuksesta oli venäjänkielistä. Oppilaiden lukumäärä aleni kunnes koulu joutui lopettamaan toimintansa 1857. Kymnaasin toimintaa jatkoi vähän aikaa von Kothenin siviilikymnaasi, joka sekin lopetti oppilaspuutteen vuoksi 1862. Nyt jatkettiin laajentamalla alkeiskoulua lukioluokilla mutta oppilaiden lukumäärä ei ottanut noustakseen vaikka sen oppilaiden joukosta voisi mainita monta Viipurin myöhempää merkkihenkilöä.

Viipuri ei siis vieläkään ansainnut nimeä koulukaupunki. Muutos tuli kun kansakoululaitos perustettiin ja kun kaupunki 1874 sai kunnollisen seitsemänluokkaisen lyseon. Väliaikana oli perustettu 1837 ruotsinkielinen valmisteleva poikakoulu, joka lopetti toimintansa 1850-luvulla ja Edv. Elfströmin 1853 perustama alkeiskoulu. Saksalaisia poikia varten perusti saksalainen Behm yksityiskoulun 1853 Papulan kaupunginosassa, joka toimi 1880-luvulle saakka. Saksalaisia tyttöjä varten perusti Steger yksityiskoulun v. 1859. Viipurissa oli muitakin yksityisiä kouluja, moni niistä eli vain pari vuotta. Näiden joukossa oli myös venäläisiä kouluja.

Suomenkielisiä kouluja alettiin toden teolla perustaa vasta 1860-luvulta alkaen. Näistä olivat tärkeimmät Viipurin merenkulkukoulu joka perustettiin 1868 (aikaisempi navigaatiokoulu toimi vain 1816–1826) ja reaalikoulu, joka perustettiin 1874. Viipurin ensimmäinen kansakoulu, joka perustettiin vuonna 1849 toimi osittain kaupungin maistraatin antamilla varoilla, osittain kaupungin sekä ruotsinkielisten että suomenkielisten porvarien antamilla varoilla. Toinen kansalle tarkoitettu suomenkielinen kansakoulu, Wilkenin koulu, perustettiin 1860 Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimesta Hackman & Co:n palveluksessa olleen Adam Wilkenin testamentin nojalla. Julia Krohn avasi kodissaan vuonna 1851 kansakoulun työväenluokan tytöille. Kaupungin rouvasväen yhdistys piti tyttökouluja kaupungin esikaupungeissa. Kauppaneuvos Tichanoff perusti kaupungin avustuksella venäläisen pyhä- ja kansakoulun vuonna 1862 sekä ortodoksisen tyttökoulun.

Kansakoululain mukaan avattiin Viipurissa v. 1872 valtion tuella kaksi ylempää ja neljä alempaa kansakoulua ja myöhemmin lisää. Näistä yksi ylempi ja yksi alempi kansakoulu olivat ruotsinkielisiä, loput suomenkielisiä. Kansakouluverkosto laajeni laajenemistaan. Uusia komeita koulurakennuksia rakennettiin eri kaupunginosissa ja esikaupungeissa, usein lahjoitusvaroin. Kansansivistyskoulujen ryhmään kuului myös joukko käsityöläiskouluja ja teollisuuskouluja.

Autonomian ajan loppuessa Viipuri oli jo todella muuttunut koulukaupungiksi. Melkein kaikki sen ajan koulurakennukset ovat tänäänkin koulujen käytössä.
Svenska lyceum (ruotsalainen lyseo) kuului Suomen lyseoiden kärkijoukkoon. Svenska fruntimmersskolan (ruotsalainen tyttökoulu) sai jatkoluokkiensa avulla oikeuden ylioppilastutkinnon päästötodistukseen. Suomalainen klassillinen lyseo ja suomalainen tyttökoulu aloittivat toimintansa yksityiskouluina mutta valtiollistettiin jo ennen vuosisadan vaihdetta. Niillekin oli rakennettu omat koulurakennukset. Näiden lisäksi perustettiin yksityinen suomalainen yhteiskoulu ja reaalilyseo.

Kaupungissa oli myös Kauppakoulu, Viipurin taiteenystävien piirustuskoulu ja Viipurin urkuri- ja lukkarikoulu. Saksalaisia kouluja oli vuosisadan lopussa vain leikkikoulu- ja valmistelevan koulun asteella. Venäläinen siviilireaalioppikoulu sai uuden talon ortodoksisen kirkon takana. Venäläinen valmisteleva tyttökymnaasi toimi myös omassa talossaan ja venäläinen kansakoulu sai koulurakennuksensa kaupungin keskustasta.

Väestön ennätysmäinen kasvu

Vuonna 1812 asui Viipurissa 2893 henkeä, joista 362 saksalaista, 412 ruotsinkielistä, 1273 suomenkielistä ja 846 venäläistä. Vuonna 1841 oli asukasmäärä jo 4737 ja 1850 8618 henkeä. Saimaan kanavan avaus 1856 ja rautatien tulo 1870 kasvattivat väestöä niin että 1870 kaupungissa oli 12374 henkeä plus 1092 sotilashenkilöä. Äidinkieleltään suomalaisia oli tällöin 55,12 %, ruotsalaisia 18,12 %, venäläisiä 19,44 % (plus sotaväki), saksalaisia 4,81 % ja muunkielisiä 2,49 %.

1875 oli väestön määrä taas kasvanut 3000 hengellä joten voidaan sanoa että Autonomian ensimmäisen 63 vuoden aikana väestö oli viisinkertaistunut. Vuonna 1900 asui kaupungissa ja sen ympäristössä 36808 henkeä, joista 2424 venäläistä sotaväkeä. Näistä puhui 3200 ruotsia, 27000 suomea ja 6500 muita kieliä (saksaa ja venäjää). Autonomian ajan viimeisenä vuosikymmenenä väkiluku kasvoi jo yli 50000:een. Tähän lukuun sisältyi sekä varsinainen kaupunki että esikaupunkialueet muttei venäläisen sotaväen osuutta joka oli noin 2000 henkeä.

Verrattuna muihin Suomen kaupunkeihin viipurilaisista suhteellisesti pienempi osuus sai elatuksensa teollisuudesta ja suurempi kaupan piiristä. Viipurin venäläinen varuskunta oli Suomen suurin. Sanotaan että autonomian aikana jumalat Mars ja Merkurius hallitsivat Viipuria.

Kunnallishallinto muuttui vain hitaasti

Autonomian ajan alkaessa Viipurin siviilihallinto muuttui muun Suomen hallinnon mukaiseksi. Kaupunkia hallitsi maistraatti. Kaupungilla oli kaksi pormestaria ja kuusi raatimiestä joiden alaisuudessa kaupungin virkailijat toimivat. Suurin osa näistä olivat ruotsin- tai saksankielisiä. Poikkeuksena oli kaupunginsihteeri Jaakko Juteini (virassa 1817–1840), runoilija ja kelpo virkamies. Kaupungilla oli myös neuvoa antavana elimenä nk. Kaupungin vanhimmat, joiden joukossa oli sekä kauppiaita että käsityöläisiä.

Kunnallishallinto uudistettiin v. 1875. Tällöin Kaupungin vanhimmat lakkautettiin ja tilalle tuli valtuusto. Tähän aikaan äänestettiin Viipurin vaaleissa tulojen ja omaisuuden mukaan kuitenkin niin että korkein äänimäärä oli 25. Tätä järjestelmää pidettiin epäoikeudenmukaisena erityisesti suomalaisuuden liikkeen ja työväenliikkeen piirissä. Naisilla ei ollut äänioikeutta paitsi niillä leskillä, joilla oli omaisuutta. Kaikki tämä muuttui vasta 1917 jolloin uusi kunnallislaki edellytti yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden.

1900-luvun alku, jolloin venäläiset vallanpitäjät yrittivät venäläistää Suomea oli Viipurissakin varsin vaivalloista aikaa. Kaupungin virkamiehiä, hovioikeuden jäseniä ja valtuutettuja vangittiin ja pantiin viralta. Vasta keisarivallan kukistumisen myötä tilanne helpottui.

Venäläiset Viipurissa

Autonomian kautta edeltävänä venäläisenä kautena oli Viipuriin muuttanut useita venäläisiä kauppamiehiä ja näiden maaorja-asemassa olevia apulaisia. Maaorjuus lopetettiin virallisesti Viipurissa 1817, jolloin osa entisistä maaorjista vapautettiin ja liittyi Viipurin porvaristoon. Autonomian aikana Viipuriin muutti lisää venäläisiä, joista osa perusti tai osti kauppahuoneita ja teollisuutta. Vuonna 1840-luvun lopussa venäläisiä kauppiaita oli 59 ja 1875 56. Toinen Viipurin venäjänkielinen ryhmä koostui venäläisestä sotaväestä vapautuneista henkilöistä ja heidän perheistään. Vuonna 1812 oli kaupungissa 846 venäläistä. Tähän lukuun ei sisältynyt sotaväkeä. Vuonna 1870 venäläisiä oli 2405 henkeä (ilman sotaväen osuutta) ja 1910 asui kaupungissa jo yli 5000 venäjänkielistä henkilöä.

Liike-elämä kukoisti

Venäläisen ajan lopussa oli vientiä Viipurista tukahduttu erilaisin keisarillisin ukaasein. Sahauskielto oli pysähdyttänyt viipurilaisten omistamat sahat. Kesti kymmenkunta vuotta ennen kuin saatiin omat sahat käyntiin taas. Autonomian kauden alussa kumottiin venäläisenä aikana voimassa olleet rajoitukset kauppiaaksi ryhtymiseksi. Kauppiaalta vaadittiin nyt jonkinlainen kauppaopin tutkinto oppivuosien jälkeen. Toisaalta Suomen määräykset, joilla edistettiin omien laivojen käyttöä viennissä vahingoitti vientiä Viipurista, jolla ei ollut omia vientiin kelpaavia laivoja. Tämä olotilanne kesti 1830-luvulle saakka, jolloin sahatavan vienti nousi ennätyslukemiin. Sahatavaran lisäksi vietiin myös pieniä määriä pikeä, tervaa, kynttilöitä, sikuria jne. Tärkein tuontitavara oli suola. Toisia tärkeitä tuontitavaroita oli sokeri, kahvi, puuvillakankaat, rautatavarat, viinit ja konjakit. Erityisen tärkeää Viipurille oli kauppa (ja vaihtokauppa) Venäjän kanssa. Venäjältä tuotiin viljaa ja kaikenlaista kappaletavaraa.

Viipurin satamaan tuli ja sieltä lähti autonomiakauden alussa vain 30 laivaa vuodessa. Laivojen määrä oli 1820-luvulla kasvanut 80:een ja 1830-luvulla 125:een. V. 1913 kävi Viipurin satamassa 2056 laivaa, joista 1299 oli höyrylaivoja. Kauppatalot Tschusoff ja Hackman hankkivat ensimmäiset kauppalaivat 1825. 1830-luvulla rakennettiin jo useita laivoja Haviksen, Siikaniemen ja Kirkkosaaren telakoilla. Viipurin merimieshuoneen piirissä oli v. 1916 rekisteröity 895 alusta.

Teollisuus ei alussa saanut jalansijaa kauppiasvoittoisessa Viipurissa. Vuonna 1813 perustettu pellavakehräämö, kutomo ja sokeritehdas lopetettiin melkeinpä heti käynnistämisen jälkeen. Ainoat teollissudeksi kutsuttavat olivat metallitehtaat ja Hackmanin Herttualassa sijaitsevat sikuritehdas ja köysitehdas. Vasta 1840-luvulla alkoi teollinen kehitys. Tällöin sai Viipuri saippuatehtaan, tupakkatehtaita ja kaakelitehtaan. Seuraavana kymmenvuotiskautena kaupungissa oli jo kymmenkunta tehdasta: useita sikaritehtaita, huonekalutehtaita, vaunutehtaita, käsinetehdas, hattutehdas, tapettitehdas, paitatehdas, vanutehdas, mineraalivesitehdas, instrumenttitehdas, useita oluttehtaita ja ruumisarkkutehdas. Havin tehdas oli suurin ja toiseksi suurin oli v. 1863 perustettu Mekaaninen konepaja. Kaasutehdas (1860) oli kolmanneksi suurin. Myös naulatehdas kuului kaupungin suurimpiin.

Autonomiakauden lopussa tuli useita yrityksiä Viipuriin, sekä kauppahuoneita että teollisuuslaitoksia. Viipuriin perustettiin useita laivanvarustamoita, kiinteistöyhtiöitä, Suomalainen maanviljelyskauppaosakeyhtiö jne.

Sanomalehdet ajan peilinä

Viipurissa ilmestyi autonomian aikana seuraavat lehdet:
Wiburgs Mancherley zum Nutzen und Vergnügen 1821 saksankielinen
Wiburgs Wochenblatt (1823–1832) saksankielinen
Sanansaattaja Viipurista ja Kanava (1833–1847) suomenkielinen
Lukemisia maamiehelle (1849–1851) suomenkielinen
Viborgs Tidning (1854–1855) ruotsinkielinen
Wiborg (1855–1861) ruotsinkielinen
Sanan lennätin (1856–1858) suomenkielinen
Aamurusko (1857–1859) suomenkielinen
Otava (1860–1863) suomenkielinen
Suomen lehti (1872–1874) suomenkielinen
Viborgs Tidning (1864–1881) ruotsinkielinen
Viborgsbladet (1882–1901) ruotsinkielinen
Östra Finland (1875–1899) ruotsinkielinen
Wiborgs Nyheter (1899–1939) ruotsinkielinen
Ilmarinen (1867–1871, 1875–1885) suomenkielinen
Viipuri (1893) suomenkielinen
Viipurin Sanomat (1885–1900) suomenkielinen
Viipurin uutiset (1887–1888) suomenkielinen
Karjala (1905-) suomenkielinen
Karjalan aamulehti ja Karjalan lehti suomenkielisiä
Työ suomenkielinen
Itä-Suomen Työmies suomenkielinen
Maakansa suomenkielinen

Tähdenlentoja

1855 sai Viipuri ensimmäisen lennätinkonttorin
1855 nähtiin ensimmäinen ompelukone
1860 alkoi kaasuvalaistus
1869 näyttäytyi ensimmäinen polkupyörä Paraatikentällä
1882 puhelin tuli Viipuriin
1899 ensimmäinen auto nähtiin Viipurin kaduilla
1913 Viipuri sai raitiotieverkoston.

Laatinut Professori Hans Andersin

Lähteinä on käytetty J. W. Ruuth, Viborgs stads historia, del 2, 1907 ja J. W. Ruuth et al., Viipurin kaupungin historia, osa IV, 1980